Sukella

Paikka, jonne palaan aina uudestaan on Vantaanjoki. Sen varrelta löydän itseni, kun elämä koettelee minua, kun tunnen oloni toivottomaksi ja pieneksi, kun pyristelen kasvoille puhaltavaa kylmää tuulta vastaan. Kaikki muuttuu niin nopeasti. Vaatteet ja työkalut menee rikki, ihmiset riitelee, ihoa kutittaa ja kirvelee, kaikki on niin kallista korjata. Joki lohduttaa minua, kuin vanha ystävä.

Kesäisin lapsena uin joessa, kun uimahallit suljettiin, oli päästävä hellettä karkuun ja joki otti minut syliinsä. Nyt en enää upottaisi kasvojani sen veteen. Kerran äiti oli uimassa selkää ja lätkäisi kätensä mätänevään haukeen. Nykyään tulen tänne yksin -- omasta tahdostani. Lapsuuden kotini sisustus on muuttunut, kylppäri remontoitu aivan uudeksi, enkä tunnista enää seiniä. Joelle kävellessäni olen yhä matkalla kotiin. Täällä tiedän, kuka olen.

Marraskuussa vesi on kylmää. Tiedän sen, ja teen sen silti, ylikuumentunut hermostoni älähtää, ja kun veri alkaa kiertää kovempaa lämmittääkseen ääreistöäni tunnen kihelmöintiä ja rauhaa. Odottaako Joki minua takaisin? Muistaako se ihoni? Toisella puolella kaupunkia kierrän kehää, tuohdun, tärisen, toimitan tyhjää. “Mitä sä ajattelet?” “En oikeestaan mitään. Tuulta.”

linkit